Kotimatkalla mieleeni nousi kummallinen asia. Asia jota en koskaan aikaisemmin ole miettinyt, enkä oikeastaan tiedä mistä se kumpusi tänäänkään. Bussissa istuessani huomasin pohtivani asemaani tätinä. Mietin asiaa omien enojen, setien ja tätieni kautta, joita en voi sanoa tuntevani, mutta joita tavatessani tunnen jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Koko ajatusketjusta häkeltyneenä tajusin, että jossain kohtaa koittaa se vaihe, että sisarusteni lapset miettivät crazy-tädin halausten lomassa etteivät oikeastaan edes tunne koko tyyppiä vaikka tuo henkilö jakelee palvovia ja välittäviä katseita.
Mutta niinhän se kai menee. Tätinä katselen vierestä, kuinka vauvasta kasvaa taapero, taaperosta lapsi ja lapsesta nuori. Koen tuntevani heidät, mutta miten he tuntevat minut? He eivät ole seuranneet kasvuani, kuulleet sairaskertomuksiani tai rakkaushöpinöitäni. Eikä se kai ole tarkoituskaan. Mikä tekee tädistä, enoista ja sedistä tärkeitä? Tuttuus, historia, veri...
Itse tunnen lämpöä ja kiitollisuutta siitä, että minulla on tätejä, enoja ja setiä. Olemme tekemisissä silloin tällöin ja tunnen aina saavani noita lämpimiä katseita, ikään kuin he näkisivät minussa jotain, jota en itse näe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti